Seuraava kotiottelu:
Kärpät – HPK 9.9.2017 klo 17:00

Elin ja pelasin unelmaani

5.4.2017
Elin ja pelasin unelmaani

Uskomatonta, että se on ohi ja uskomatonta kuinka etuoikeutettu olen saanut olla. Miksi ja millä tavoin, sen haluan kertoa nyt kun viimeinen kauteni on pelattu.

Yli 30 vuotta sitten ryntäsimme silmät palaen Kopeille ja Kaukaloon, ne paikat voi kirjoittaa isolla, niin tärkeitä ne sanat ja paikat olivat meille, Jäälin pikkupojille.
Meitä oli paljon, aina saatiin pelit aikaan ja jokainen halusi vain pelata - ja pelata. Osasimme myös unelmoida ja uskoa ihmeisiin, sillä tiesimme Reijo Ruotsalaisen ja Janne Niinimaan.
Jotkut meistä olivat nähneet "Reksan" livenä Raksilassa, pelaamassa leijonana televisiossa tai olimme lukeneet hänestä. Hän oli idoli ja etäinen ihme, arvostuksessaan omaa luokkaansa.Janne oli jotakin tutumpaa, oman seutukuntamme pelaaja. Janne oli pelannut samoilla jäillä, olimme kokeneet hänet elävänä ja pelasimme samoilla jäillä. Janne oli esikuva!
Me naapuruston pojat pelasimme keskenämme vuosia ja satoja tunteja Kaukalossa, joka oli meille tutumpi kuin mikään paikka kotimme ulkopuolella.
Vuosien vaihtuessa jokainen löysi tiensä jonnekin, jotkut eivät osanneet haluta mitään muuta ja jääkiekko jäi isoksi osaa elämää.

Minä olin yksi näistä.

Kiimingin Riento, nykyinen Kiimingin Kiekkopojat ja Kärpät. Se oli polkuni alkua ja aikaa, jolloin vielä usein tapasimme – ja pelasimme – Kaukalossa.
Kaukalon kaveripiiristä moni pelasi Kärpissä vielä juniorivuosien jälkeenkin, ainakin Mikko Lehtonen, Kimmo Lotvonen, Janne Salpa, Juha Joenväärä, Mikko Helisten, Juha Vuorivirta, aika monet...
Innostus oli sana, joka ei edes riitä kuvaamaan joukkomme henkeä ja halua pelata kaikki vapaa-aikamme. Pelit olivat kovia ja pelasimme tosissaan.
Niissä Kaukalon peleissä minä, veli-Late ja Juha-serkku, Järvenpään veljekset sekä kaverit opimme elämästä, ystävyydestä, yhteistyöstä ja yrittämisestä sekä yhteishengestä enemmän kuin ymmärsimme.
Opimme oikeaa kovuutta ja olimme tosissamme.
Paikalliset valmentajat Rauno Untola, Kimmo Komulainen ja Timo Kokkonen opettivat ja ohjasivat meitä väsymättömällä pitkämielisyydellä, josta olen kiitollinen, kuten varmasti kaikki kiiminkiläisseuroissa pelanneet.

E-juniori-iässä minä menin Kärppiin ja Eero Wallenius pisti minut kehumalla puolustajaksi, hyvä luistelija on tärkeä ominaisuus.
Niin Eero taisi sanoa ja paljon muutakin. Minä kuuntelin, halusin kasvaa isoksi kärpäksi.
Eero jatkoi valmentajanani Kärppien C-nuorissa ja viimeistään silloin unelman vierelle oli tullut tavoite – pelata jonakin päivänä Kärppien edustusjoukkueessa.
1990-luvun puolivälin jälkeen tulleet poikamaajoukkuekomennukset ja menestys siellä antoivat lisäuskoa ja -potkua.
Syksyllä 1995 aloitin Kärppien A-nuorissa Raimo Suhosen valmennuksessa ja lopetin kauteni Kärppien edustusjoukkueessa Divarissa!
Kärppien edustusjoukkueen valmentaja Hannu Jalonen oli rohkea antaessaan minun – ja myöhemmin monen muun nuoren yrittää.
Kauteen 1995-96 mahtui vielä 18-vuotiaiden EM-hopea pikkuleijonissa.
Seuraavina vuosina pelasin Kärpissä divaria ja olin voittamassa perättäisinä vuosina 18-vuotiaiden EM-kultaa ja 20-vuotiaiden maailmanmestaruuden.

Ilkka Mikkola pelasi Kärppien kapteenina yhteensä kuuden kauden ajan. (Kuva: Kärppäarkisto)



Samoihin aikoihin kun pääsin Kärppien miesten joukkueeseen seurassa puhalsivat uudet tuulet, toimitusjohtajaksi oli tullut Juha Junno.
Minä en kuitenkaan osannut odottaa, vaan uskoin kehitykseni kannalta olevan parasta lähteä Turkuun ja Tepsiin.
Kahdella viimeisellä Kärppien kaudella olin kokenut jotain mitä en ollut edes villeimmissä unelmissani uskonut olevan mahdollista.
Olin pelannut idolini Reijo Ruotsalaisen kanssa Kärpissä, vieläpä pakkiparina! Oli mieletön fiilis, kun ensi kertaa olimme yhtä aikaa jäällä, siinä tunsi elävänsä unelmaansa.

Mutta Turkuun. Se oli kasvun paikka, sillä TPS oli suuri ammattilaisseura, joka tavoitteli aina menestystä. Turussa ei pelattu rakennusvaihevuosia, vaan tavoiteltiin Euroopan huippua ja oltiin sitä.
Minä olin "ihan poika" sinne mennessäni, mutta Hannu Jortikka antoi peliaikaa ja mahdollisuuden.Opin koko ajan ja tajusin mitä menestyminen vaatii.
Joukkue, joka voittaa vaatii henkistä kovuutta ja joukkueessa pitää olla johtajuutta ja selvät roolit. Tepsissä johtajia ja roolipelaajia riitti, mutta mainitaan minulle pari tutuinta Marco Tuokko, Jouni Loponen, Kalle Sahlstedt ja Ville Vahalahti.
Sain Turussa elämänoppia. Koin mitä on elää ja vastata osuudestaan menestyvässä joukkueessa.
Jääli oli jäänyt 18-vuotiaana kun aloin saada pelaamisestani kuukausipalkkaa ja pystyin muuttamaan vuokralle, mutta Turussa pojasta kasvoi mies.
Kolme vuotta Jortikan joukkueessa ja kolme mestaruutta.

Sen jälkeen koitti muutto Helsinkiin.
Olen saanut ymmärtää, että Kari Jalonen halusi Jokereista Marko Kauppisen ja Raimo Summanen halusi Tepsistä minut.
Helsingissä oli kiva asua.
Urheilullisesti ne olivat kovat kaksi vuotta. Roolini pelaajana oli aiempaa isompi ja opin ymmärtämään monia asioita paremmin.
Kehityin urheilijana, sain lisäosaamista harjoittelusta ja opin sietokykyä.
Jokereissa oli armoton vaatimustaso, eikä kukaan päässyt unohtamaan, että mitä korkeammalle mennään, sen tärkeämpää on joukkuehenki ja taistelu.
Jokeriaikani oli vaatimustason, joukkuehengen ja periksiantamattomuuden oppikoulu.
Kaikki tiesimme, että ilman mainittuja asioita menestyksestä oli turha edes haaveilla.
Siellä oppi elämään hetkessä ja siellä oli hienot pelikaverit, jotka odottivat että asiat sanotaan suoraan, jos asiaa on.
Minulta leikattiin Jokeri-kausien välissä ranne. Se oli ensimmäinen kerta, jolloin koko urani oli uhattuna. Mietin, että tähänkö tämä loppuu...
Ei loppunut, jatkoksi tuli vielä 15 vuotta!
Toisena Jokerit-kautena alkoi kypsyä ajatus paluusta Ouluun ja Kärppiin.Putosimme Kärpille ja Kärpät pelasi finaaliin asti.

Paluussa Kärppiin oli tunnetta. Olin viimeinkin oman suurimman unelmani kynnyksellä, pelaamassa Kärppien paidassa Liigaa.
Ari Vallin ja minä tulimme molemmat Jokereista. Yllätyimme yhteisestä osoitteesta, niin hiljaa oli osattu olla.
Seura oli kasvanut poissaoloni aikana pienestä isoksi.
Koko pohjoisen Suomen potentiaali oli realisoitumassa. Juniorityö, yhteistyökumppanit, fanit, seuratoiminta – kaikki oli koottu ja oikein kasattu, enää piti heittää tulitikku bensaan ja koko Pohjois-Suomi oli valmis räjähtämään.
Juha Junno ja puheenjohtaja Seppo Arponen olivat rakentaneet pohjan ja valmennustiimi Kari Heikkilä, Reijo Ruotsalainen, Ari Hilli ja Janne Vikeväinen tiesivät mitä tekivät.
Vallinin kevätmaali viimeistään räjäytti kaiken hulluksi.
Olin yhtäkkiä mestari Kärpissä, loistavassa joukkueessa. Mukana myös Jäälin kaukalokaverini "Lelu" Lehtonen ja "Kike" Lotvonen sekä meitä nuorempi kaukalolainen Antti "Änä" Aarnio.

Mikkola mestaruuskeväänä 2004. (Kuva: Kärppäarkisto)


Mestaruus Kärpissä oli jotain uskomatonta, mutta se jatkui ja omalta osaltani parani pelillisesti, sillä pelasin Heikkilää seuranneen Kari Jalosen aikana urani parhaat vuodet.
"Kojo" oli minun urani tärkein valmentaja, jonka aikana pääsimme nauttimaan seurahengestä ja yhteisöstä, joka oli lyömätön – kentillä ja muuallakin.
Joukkueitten sielu oli oululainen ja saimme muualta uskomattoman hyviä ja hienoja pelaajia.Olimme ystäviä, joille harjoittelu ja pelaaminen – yhdessäolo muutenkin olivat huikeata aikaa.
Jalosen ajan menestysjoukkueissa kasvoimme yhteen tavalla, joka kantaa muistona ja pysyvinä yhteyksinä koko elämämme.
Minulle se aika – Kojon vuodet – kapteenina Kärpissä, oli kaikki kaikessa.
Jalonen lähti ja menestyskin loppui kevääseen 2009.
Matti Alatalon ja Hannu Aravirran aikana sain taas uutta perspektiiviä jääkiekkoon ja urheilu-uraan.
Joskus harteille tulee vastuuta enemmän kuin tarpeen eikä osaa jakaa taakkaa tai pyytää apua, puskee vaan, koska välittää niin paljon.
Minä välitin Kärpistä ja tunsin, että mikään ei riitä.
Taistelin "Aran" ajan loppuun, mutta tiesin Oulun jäävän, sillä uuden kauden kuviot olivat auki monin tavoin eikä uudesta sopimuksesta ollut tietoa.
Minun oli pakko lähteä, pakko pelastaa oma ura.

Kärppien divarivuosieni ajalta tuttu valmentaja Risto Dufva soitti, tarjosi kolmen vuoden sopimusta ja sanoi, että "tehdään tästä hyvä – sellainen äijäporukka".
Olin kaksi viimeistä kautta Lukon kapteeni ja nautin pelaamisesta.
"RD:n" puhuma äijäporukka oli hyvä ja tiivis ryhmä eikä menestyskään ollut kaukana, pikkuista vailla.
Kahtena ensimmäisenä vuotena putosimme Tapparalle seitsemännessä illassa ja kirvesmiehet menivät finaaliin Kärppiä vastaan.
Rauma oli hyvä valinta. Hienoa aikaa koko perheelle.
Asuimme ensimmäisen vuoden Turussa, mutta kaksi viimeistä Raumalla ja viihdyimme todella, se oli mukavaa aikaa.Minulle ne olivat huippukausia ja saimme perheelle uusia ystäviä. En osannut edes odottaa, että Rauman vuodet olisivat niin hienoja.
Kiitokset Ristolle, seurahenkilöille ja kaikille, upeaa väkeä.

Puolustajakonkari palasi peliuransa päätöskaudeksi Kärppiin. (Kuva: Jussi Määttä)


Raumalle lähtiessäni en enää uskonut palaavani Kärppiin, Ouluun kylläkin.
Luulin, etten enää koskaan pelaisi Kärpissä ja olisin hyväksynyt sen.
Mutta sain vielä kerran kohdata henkilökohtaisen unelmani – lopettaa siellä missä kaikki oli alkanut. Ja lopettaa terveenä.
Olin pelannut Raumalla hyvää lätkää, mutta silti olen ikuisesti kiitollinen Lasselle, Juhalle, Harrille ja Kaitsulle, että he ottivat minut Kärppiin. Ikuisesti kiitollinen monille ja tietysti Kärpille, minun seuralleni.
Lapsuusaika ja 19 vuotta Liigaa on pitkä aika ja minulla olisi niin monelle sanottavaa.
Haluan kiittää minulle tärkeitä ihmisiä. Kaikki kanssani pelanneet - Topi, Lasse, Upi, Lelu, Spede, Piku, Mise, Arska, Lamppu ja niin edelleen… Moni teistä on ystäväni kaukalon ulkopuolellakin. Yhteiset kokemukset muistetaan aina. Kiitokset Petteri Lehto läpi uran jatkuneesta yhteistyöstä värikkäine juttu hetkineen.
Kiitokset pelaamisen mahdollisuudesta vanhemmilleni, veljelleni, ympärilläni eläneille, kaikille kaukalon ja kopin eläjille, isän veljille – perheet, ilman teidän tukeanne ja luottoanne en olisi koskaan saanut elää ja pelata niin kauan ja niin onnellisena lopettaa tätä tarinaani Kärpissä.
Haluan myös kiittää Kärppiä, huollosta eri toimijoihin ja Raksilan väkeä, pelikavereita, valmentajia, yleisöä ja järjestysmiehiä, jotka monet ovat pelikavereitteni isiä.
Nyt ei järkkäreidenkään tarvitse varata minulle vakioverryttely- tai kahvipaikkaa pelien alla.
Ja vaimoani Minnaa. Hän on ollut mukana alusta asti. Hänelle minun pelaamiseni on aina ollut perheen asia.
Hän on elänyt kanssani unelmaa, liian usein minun omaa unelmaani.
Tiedän, että siinä on usein täytynyt olla vahva kun minä olen omassa kuplassani nähnyt vain seuraavan ottelun. Urheilijan on joskus oltava itsekäs kuplassaan ja minä olen sitä ollut.
Ilman perhettä, Minnaa ja Millaa sekä Maksia en hymyilisi lopettaessani.
Nyt on pelit pelattu ja alkaa se seuraava vaihe elämässä.
Kaikki pelaajat tietävät, että pelit eivät jatku loputtomiin, mutta silti astun uuteen maailmaan.

Tarinani on pitkä, mutta niin oli urakin. Kiitokset kaikille.

Ilkka Mikkola